Mikäs tänään pelottaa? Ilmasto, inflaatio, sota ja eläkejärjestelmä
Ihan ensiksi haluan aloittaa röyheän vakuuttavasti toteamalla, että minulla ei ole vastauksia, koulutusta tai henkeä nostattavaa mielentilaa. Mutta ahdistusta ja emootioihin perustuvia mielipiteitä on!
Usko tai älä, persoonallisuustestit nimittävät minua ”Innostavaksi käynnistäjäksi” eli mieheni saa useimmiten kärsiä ylitse vuotavasta optimismistani. Olen hyvä työntämään ikäviä asoita vakan alle ja nuuskuttelemaan kauniita kukkia, vaikka naapurissa heiluttaisiinkin kovat piipussa. Lautasellani on edelleen holokaustin kokenutta proteiinia, enkä oikeastaan tykkää monista feminismin piirteistä.
Osaan rajata näkökenttäni hyvin kapealle ja ravata ryntäät pystyssä tyytyväisesti eteenpäin.
Tai osaan, kunnes maanjäristys, hyökyaallot, rutto, kipeä selkä, korppikotkat, palava ilma ja auringonpistoksen saanut diktaattori päättävät kaikki roihuta samaan aikaan. Silloin on pakko ottaa kuulokkeet korvilta, katsoa ympärilleen ja kysyä:
”Sanoiko joku jotain?”
Päivä päivältä mieleni on alkanut tuottamaan mitä moniulotteisempia kokemuspätkiä pölyn ja jään peittämästä Suomesta, jossa yrittäjä löytää itsensä soppajonosta jostain Utsjokilaisesta bunkkerista. 2000-luvun alun hellyydessä kasvaneen milleniaalin hermo on kireällä, kun rahan ja raaka-aineen puutteessa ei olekaan varaa ostaa kombuchaa. Hernekeitto tekee comebackin ja sitä annostellaan grammalleen. Hernekeiton koostumuksesta tullaan tekemään monta TikTokkia.
Mad Max -maisemaa ennen tulemme kuitenkin kokemaan kaiken sen, mitä on yltäkylläisyyden ja totaalisen kadotuksen välillä. Harmittaa, sillä onhan tämä elämä ollut aika kivaa tähän asti ja statistiikan mukaan olisi vielä suurin osa jäljellä. Paras työikäni olisi vasta alkamassa.
Kaikkea, mitä oma mieli tuottaa, ei kannata uskoa.
Jos kuvailuni tuntuu jollain tavalla irralliselta ajatuksen virralta, se johtuu siitä, että se on juurikin sitä. En edes halua teeskennellä, että älykkyyteni riittäisi täysin rationaaliseen ajatteluun kaiken meneillään olevan kanssa, joten yritän tehdä parhaani siinä, että jättäisin suurien kaavojen ratkomisen siihen kouluttautuneiden ihmisten käsiin. Luottamusta päättäjiin koetellaan välillä rajusti, mutta kaikkea ei voi käynnistyksestä innostuvakaan korjata yksin.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö yksilön arkisilla valinnoilla olisi väliä. Omaa taloustilannetta ja ympäristövaikutuksia ei voi jättää täysin muiden harteille, mikäli mielii luoda itselleen ja muille valoisampaa tulevaisuutta, jossa emme tuhoudu omaan ahneuteen tai puutteeseen. Itse olen täysin oppilaan roolissa tämän kaiken kanssa, mutta vaihtoehdot ovat vähissä ja paine korkealla.
Uskoa, toivoa ja rakkautta toivottaa agnostikko, tulevaisuudesta huolestunut taiteilija ja omaa kasvimaata varmuuden vuoksi hoitava nuori yrittäjä.
