Lounashetki mummojen kanssa

– Ei silloin kellään ollut mitään, niin ei osannut kaivata mitään, sanoo kohta yhdeksänkymmentä vuotta täyttävä Arja. Hänellä, kuten kahdella muullakin pöydässä istuvalla ikätoverillaan, on iso oma talo, puutarha, liuta lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia, jotka silloin tällöin tulevat kyläilemään herkkujen toivossa. Kaksi kolmesta pöydän naisista ovat syntyneet Karjalassa ja kolme kolmesta ovat leskiä.

– Silloin syötiin perunaa! Vaikka äiti kokkasi ison talon väelle hienoja paisteja, me syötiin kotona vain perunaa. Voi, kun minua harmitti, vastaa Aune. Aune on pöydän toisiksi nuorin, vain 85-vuotias. Nuorin olen minä, kolmekymppinen. Istun hiljaa ja lusikoin sipulikeittoa suuhuni korvat höröllä.

– Onpa hyvää soppaa, millä reseptillä teit? Arja kysyy Iinalta, joka on kokannut tämän päivän lounaan. Ja niin keskustellaan sipulikeitosta, juustosta ja leivästä.

– Voitteko kuvitella, miten paljon kaupassa on kaikkea? Joko olette kokeilleet kauramaitoa? Aune kysyy.

– Juu, pojantyttö toi ja ihan hyväähän se on, vastaa Iina, – Kuulkaa, luin juuri sen kirjan Porkkalan miehityksestä ja miten kauheaa jälkeä Venäjä sinne jätti. En tiennytkään, että niin lähellä oli sellaista! Onneksi se vuokrasopimus purettiin ajoissa. Jos maa olisi vieläkin vuokrattu venäläisille…

On hetken hiljaista, kun kaikki ottavat soppaa. Pöydällä on virkattu pitsiliina. Kello soittaa yhden soinnun.

Aune sanoo:

– Olenko jo kertonut sen tarinan, kun luulin, että äiti vihasi isää? Isä kaatui sodassa ja äiti ei koskaan puhunut isästä mitään. Äiti teki töitä ja me siskon kanssa huolehdittiin kodista. Minä olin viisi tai kuusi vuotta, ajatelkaa! Vannoin, etten enää koskaan hoida puutarhaa, kun pääsen omilleni. Sitten kun äiti kuoli, löysin kirjeitä, jotka isä oli kirjoittanut äidille ja voi miten he rakastivatkin toisiaan! Äiti vain ei pystynyt puhumaan, koska rakasti niin paljon.

– Niin, ei meille lapsille puhuttu mitään sodasta, sanoo Arja, – Eikä kaatuneista puhuttu. Mentiin vain eteenpäin. Elämä oli oikeastaan ihan hyvää, vaikka olikin pula-aika. Muistatteko, kun sai jäätelöä - miten mahtavaa se oli?

– Oh, kyllä! Mutta kyllä se oli myös kauheaa aikaa. Hirveää ajatella, että tulisi taas sota, Aune sanoo, – Meidän koti jäi kaksi kilometriä rajan väärälle puolelle. Vain kak-si.

– Onpa tuo hortensia kertakaikkiaan upea! Miten saat sen kasvamaan noin? Arja kysyy Iinalta. Katsomme kaikki pihalle ja ihmettelemme hortensiaa, mustarastaita ja ruusuja. Puutarhavinkit täyttävät keskustelun. Sitten puhutaan permanenttikiharoista ja aamu-TV:n uudesta ohjelmasta.

Pöytään tuodaan jälkiruoaksi hedelmäsalaattia ja kokkia kehutaan vuolaasti.

– Voi, kun nuoret ymmärtäisivät, että ei tarvitsisi huolehtia niin paljoa turhista asioista, Aune sanoo.

– Sanoppa se! Sanovat Iina ja Arja yhteen ääneen.

Rouvat jäävät vielä kahville, kun minun täytyy taas juosta palaveriin.

Mustarastas seuraa kiireistä kulkuani hortensian uumenista.

Kuva: Aleksi Ahokas