Kompurointiarkisto: Esiintyminen

Aamun ensimmäinen tunti oli alkamassa ja Helsingin Kuvataidelukion värikkäät oppilaat suuntasivat luokkiinsa unisin askelin. Olin yksi noista nuorista ja kävelin tavallista jännittyneempänä kohti enkun tunnin takariviä ja edessä häämöttävää esiintymistä. Olin prepannut itseäni monta päivää, harjoitellen itse laatimaani puhetta ulkoa haaveillen mahtipontisesta onnistumisesta hyvän numeron ja aplodien saattelemana.

Halusin olla, jälleen kerran, kuuden L:än miehen eli isäni tytär, ja piestä mennen tullen yhden pienen puheen vieraasta kielestä huolimatta.

Tunti alkoi ja niin alkoivat esiintymiset. Odotin vuoroani veri kohisten.

“Sitten Aino”, opettaja sanoi. Kävelin luokan eteen ilman muistilappua, sillä osasinhan puheen ulkoa etu- ja takaperin. Teini-ikäisten luokkatovereiden odottavat katseet polttivat.

“Soldiers, we have come to an end. This is the end of peace as we know it and the dawn of this battle that will shape our future. History will remember us as heroes, the ones who created a new world, a better world without oppression and without…”

Ja sitten se tapahtui. Stiplasin. Mokasin. Kadotin kaiken ajattelun ja muistamisen taidon. Blackout. Luokkahuoneen tunnelma muuttui myötähäpeästä tahmeaksi. Kaverini ilme takarivissä oli selitettävissä vain yhdellä hymiöllä ja se on tämä: 😬

Jos joku olisi kysynyt minulta tuossa hetkessä, että haluaisinko esiintyä työkseni, vastaus olisi ollut karkuun juokseminen aina napapiirille saakka. En ihmettele lainkaan sitä, että esiintymisen pelko vaivaa suurinta osaa väestöstä ja että moni tekee kaikkensa välttyäkseen ihmisten edessä puhumiselta. Onhan se nyt vaarallista asettaa itsensä paikkaan, jossa voi tulla naurunalaiseksi.

Yrittäjänä, kovin innostuneena sellaisena, olen kuitenkin päätynyt esiintymään monenlaisissa tilaisuuksissa livenä ja kameran edessä. Olen vetänyt kokouksia, tehnyt verkkovalmennuksien sisältöjä, luennoinut, opettanut, emännöinyt - ja usein jopa nauttinut näistä tilanteista. Onhan minulla fyysistä massaani suurempi ego, joka elää toisinaan keskipisteenä olemisesta. 

Vaikka polvet siis välillä rupeutuvat, ei se tarkoita, etteikö tulevaisuudessa aitajuoksu veisi kultamitalille saakka. Ei sillä, että itse olisin vielä siellä, mutta matkaa on taitettu tuosta henkisesti brutaalista aamusta.

“...without starvation. Look at your brothers. This is your family. This is your homeland. This is OUR land! And we are done listening to others. Now, pick up your swords, shields and hammers, hold them tight and lift your spirit high. Today is the day of our victory”.