Haluaisitko oppia enemmän mielestäsi?
menestyvämieli.jpg

Päässä kiertävät ajatukset, sähköimpulsseina sinkoilevat käskyt pitkin kehoa, liskoaivojen tuoma mauste käyttäytymiseen ja muut mystiset asiat mielletään illallispöydässä monesti liian raskaiksi aiheiksi. Sellaista ainakin usein kanssaeläjien naamalta on pääteltävissä, kun avaan sanallisen arkkuni minua kiinnostavasta asiasta: mielestä. Onneksi avomieheni on kanssani samalla aaltopituudella ja keskustelumme heiluukin tanssijan tavoin aivojen saloista ihmiselon tarkoitukseen.

Vaikka fyysisen hyvinvoinnin rinnalle on maailmanlaajuisesti selkeästi nousemassa myös henkinen hyvinvointi ja suorituskyky, ei mentaaliasioista osata vielä keskustella keskimääräisesti rennosti, kansankielisesti ja tarkoituksenomaisesti. Tiesin siis osuneeni kultasuoneen noin vuosi sitten, kun keplottelin itseni Mind Coach® -certified trainer -kurssille, jossa mieltä käsiteltäisiin käytännönläheisesti tieteeseen nojaten. Kurssin kehittäjä Harri Gustafsberg (entinen poliisi Karhu-ryhmästä, kelatkaa mikä tausta ja pohja mielen valmentamiselle) onkin sittemmin ollut valtavassa nosteessa alan asiantuntijana.

Ilokseni kurssilla kouluttajina toimivat myös Jouni Puhakka ja Teemu Karppinen, joka on myös kolleegani kuntosali Voimalaitoksella. Kuten arvata saattaa, heidän kanssaan ihmispään toiminnasta keskustelu ei ollut pannassa, vaan jaoimme yhteisen ajatuksen siitä, että aiheesta olisi mahtavaa puhua enemmänkin. Tai kuten Teemu ilmaisi:

”Joku päivä mielestäkin pitäisi voida puhua, kuin puuron keitosta”.

Halu popularisoida mentaaliasioita synnytti idean, joka nyt vihdoin puhkesi kukaksi.

Perustimme nimittäin edellä mainitun kahden jäbän kanssa viime keskiviikkona uuden YouTube-kanavan nimeltään Menestyvä Mieli, jonka tarkoitus on nimenomaan auttaa katsojaa ymmärtämään oman pään sisällöstä, tavoista ja muista oleellisista menestyksekkään aivosolukon tekijöistä. Vaikka olen jo Mind Coachiksi kouluttanut, roolini on toistaiseksi antaa kokeneempien tehdä asiantuntijatyö ja hoitaa itse mm. kuvaaminen ja leikkaaminen.

Konkreettisia neuvoja, jotka perustuvat tieteeseen ja jossain määrin jopa hauskaan pakettiin kiedottuna paukkuu YouTubeen joka keskiviikko ja pyydänkin aiheesta kiinnostuneita katsomaan introjaksomme ja seuraamaan kanavaa. Tätä tehdään nyt nimittäin rakkaudella, tunteella ja taistolla!

Ihanaa pääsiäistä :)

 

 

PS: Kanava tehdään yhteistyössä 10.10.2018 Tampereella järjestettävän SUCCESSFUL MIND nimisen tapahtuman kanssa. Tapahtumassa esiintyviä koko Suomen tuntemia puhujia ja alan asiantuntijoita tulee vierailemaan myös meidän videoille, joten stay tuned!

 

1494939673984.jpeg

 

 

Aino PapinniemiComment
Koululiikunta: hyöty vai hirvitys?
Tapoja liikkua on yhtä monta, kuin on ihmisiäkin.

Tapoja liikkua on yhtä monta, kuin on ihmisiäkin.

Uusi noin keski-ikäinen naisasiakkaani katsoo minua ujosti kulmien alta, kun kysyn hänen liikunnallisesta historiastaan. Ajatuksenani on selvittää, minkälainen liikuntamuoto olisi hänelle tuttu ja kenties mieluisa, mutta vastauksena kuuluu:

”En ole harrastanut koulun jälkeen oikein mitään”. 

”Osaatko sanoa, miksi?”, vastaan ja hän jatkaa:

”Se sai minulle olon, että urheilu on vain kilpailua… enkä ole koskaan ollut kovin kilpailunhaluinen”.

Nyökkään, sillä tiedän mistä hän puhuu. Tunnin jälkeen istun alas ja ajatukseni tempaavat minut omiin esiteinivuosiini - aikaan, jolloin käsitys liikunnasta oli minulle myös pääasiassa ankaraa peliä ja kisaamista.

Vuosikymmen takaperin

Ensimmäisenä muistan päivän, jona istuin uimahallin pihassa heiluttamassa askelmittaria, jotta sen pienellä ruudulla näkyvä luku kasvaisi. Muutama tytöistä oli uimassa, mutta suurin osa oli käyttämässä tätä samaa tekniikkaa välttyäkseen joutumasta uimapukuihin toistensa arvosteltaviksi. Myöskään tekniseksi tunniksi tarkoitettu, mutta kilpailuksi vahingossa muuttuva sellainen ei uimisen suhteen kiinnostanut oikeastaan ketään. Nolostumisen pelko omasta kehosta ja opettajan ”EI NOIN” älähdykset saivat nuoret leidit käyttämään pakokeinona naisten vaivoja.

Menkkaiset tytöt lähetettiin uimisen sijaan kävelemään askelmittarit kourassa lähimaastoon.

Toisena mieleeni tulee tunnit, jolloin tarkoitus oli pelata leikkimielisesti jalkapalloa, mutta kun viimeisiä tyttöjä valittiin riveistä joukkueisiin, ei heidän kasvoiltaan paistanut minkään tason leikillisyys. Paremmuusjärjestys, suosiminen ja (toistuvana teemana) kilpailutus saivat osan lapsista kammoksumaan tunteja ja pian, huomaamatta hiipien, negatiivinen tunne kohdistui koko liikuntaa kohtaan. Lintsailu alkoi ja liikkeen ilo jäi hyvin etäiseksi käsitteeksi.

Kokonaista nuoren kykyä harrastaa liikuntaa oli todistuksessa kuvaamassa numero, jonka suuruus leimaantuisi osaksi hänen identiteettiään. Mitä kuvittelet tapahtuvan hänen halulleen liikkua, kun todistuksessa komeilee kirkkaasti termi ”tyydyttävä” tai ”välttävä”? "Motivoitunut" ei välttämättä kuvaa siitä seuraavaa mielentilaa.

Ketä pitää syyttää?

Koulusysteemin kriminalisointi ei tunnu kaikesta huolimatta sopivalta, sillä onhan se meillä todella hyvällä tolalla verrattuna melkein koko muuhun maailmaan. Osa nauttii koululiikunnasta täysin rinnoin ja on paljon opettajastakin kiinni, mitä tunneilla tapahtuu. 

Kuitenkin, ote liikuntaan tulisi mielestäni pohjautua ainakin osittain johonkin muuhun, kuin sen jatkuvaan mittaamiseen, oppilaiden kilpailuttamiseen ja konkreettisten suorituksien arviointiin. Varsinkin aikana, jona nuoret muutenkin irtautuvat kehostaan ja hyötyliikuntaa tulee vähemmän, kuin koskaan, olisi oleellista etsiä keinoja motivoida mahdollisimman monia nauttimaan oman kehon huolehtimisesta.

Mielestäni liikunta ei saisi olla vain lahjakkaiden oppiaine, vaan sen tulisi palvella jokaisen kokonaisvaltaista hyvinvointia lopun ikää. Sen tulisi auttaa nuoria löytämään itselleen sopivia lajeja, tukea jokaisen matkaa omaan enemmän tai vähemmän liikunnalliseen itseensä ja auttaa ymmärtämään, kuinka koko elämälle tärkeästä asiasta on kysymys. Ja tämä tulee (kouluaikaisen) nörtti-taiteilijan, ei todellakaan lahjakkaan urheilijan suusta.

Mieti itse minkälainen vaikutus opettajilla ja liikuntatunneilla on ollut sinun elämääsi. Motivoiduitko vai tulehtuivatko välit tähän ihmisyyden peruselementtiin kokonaan?

Jos ottaisimme askeleen kohti liikunnan ilon opettelemista, ei ehkä minunkaan ”vastaanotolleni” tulisi ihmisiä, jotka eivät kouluaikojen jälkeen ole tehneet mitään fyysisen olemisen hyväksi. Ehkä tyttöjen tai poikien ei tarvitsisi kokea häpeää omasta kehostaan tai tulla valituksi viimeisenä yhteiseen leikkiin. Ehkä moni välttyisi kivuilta ja sairauksilta, mitä liikkumattomuus tuottaa ja ehkä, vain ehkä voisimme näin auttaa yksilöitä välittämään itsestään hieman enemmän. 

Vai mitä sinä olet mieltä?

1494939673984.jpeg
Mitä kuiskasit korvaasi?
KASVOKUVApieni.jpg

Aamuhämäräinen Helsinki syöksee tuulitunneleista kasvoilleni räntää, kun kävelen hartiat korvissa talvitakin sisällä kohti kuntosali Voimalaitosta. Kuluneen valkoiset kuulokkeeni auttavat minua hyödyntämään työmatkani oppimiseen ja tänäkin aamuna olen valinnut kävelykumppanikseni Tony Robbinsin kumeankäheän äänen. Suomalaisesta perspektiivistä katsoen yli-innostuneen touhun takana on ollut löydettävissä paljon viisautta ja ajattelevan mielen karismaa.

Tutuksi tulleet puheet iskostuvat jälleen syvemmälle ymmärrykseeni (kiitos Jari Sarasvuo, olen vihdoin oppinut toistamisen tärkeyden) ja alan yhdistelemään teoriaa konkretiaan. Puhaltavasta viimasta huolimatta tekee mieli huutaa ”Heureka!”, mutta tyydyn hymyilemään. Mikä oivallukseni tänään oli, liittyy luultavasti voimakkaasti myös sinun elämääsi ja tarjoilen sen nyt eteenpäin hopeatarjottimella.

Bon appétit.

Usko 

”The one who thinks he can and the one who thinks he can’t, are both usually right.”

Työhöni liittyy voimakkaasti ihmisten ajatusten, uskomusten, itsetunnon ja elämäntapojen kanssa miekkailu. Aiemmin tökin terävällä sapelillani asiakkaan elämää toivoen löytäväni heikon pisteen, jota voin sivaltaa sanoen: ”haa, korjaa tuo näin!”. Nyt otteeni on muuttunut ja olen ymmärtänyt, että niin kauan, kun ihmisen usko ja hänen itse itselleen sepittämä tarina eivät ole tekemisen ja onnistumisen puolella, minun on aivan turha heilutella teräasettani ulkoa käsin. Saarnani ovat helposti kumottavissa yksinkertaisesti sillä, että asiakkaan minäkuva sanoo muuta.

Oivallukseni perustuu siis Tonyn teoriaan ja se menee näin: kun uskomme, että emme voi onnistua jossakin asiassa, mitä teemme? Vähän töitä onnistumisen eteen. Kun teemme vähän töitä, millaisia tuloksia voimme odottaa? Heikkoja, pieniä tuloksia. Kun saamme heikkoja tuloksia asiassa, jossa emme uskoneet alkujaankaan pärjäävämme, mitä se tekee uskomuksellemme? Vahvistaa sitä! Uskomus siis ruokkii itse itseään, kasvaa vain suuremmaksi ja ei jätä uudelle onnistumiselle tilaa. 

Voit jopa sanoa, että olet yrittänyt tai pahimmillaan ”olen yrittänyt kaikkea”, ja se voi puoliksi olla totta. Pirullinen itseään täyttävä, anteeksi ikävä sana, mindfuck.

Kultainen aidon elämän esimerkki on jälleen liikunta ja oma isoäitini. Hän on ollut luonnollisesti asiakkaanani urani alusta saakka ja muutos on ollut hurjaa. Kuitenkin eräässä treenissä, kun annoin hänelle kolmen kilon käsipainon kuului epäuskoinen älähdys ja sanat: 

”Voi hurja kuinka painava, enhän minä tuollaista jaksa!”. Tämän lauseen jälkeen on vaikeaa auttaa häntä ylittämään itseään, sillä hän on jo päättänyt, että hän ei vain yksinkertaisesti ole niin vahva. Kun viikkoa aikaisemmin olimme olleet nostamassa noin kahdenkymmenen kilon pakastinta auton takakonttiin, hän oli uhkunut voimaa täynnä:

”Minä voin sen nostaa, olen vahva mummo”. 

Kummassakin tapauksessa mummo oli oikeassa. Kyseessä ei ole mitään magiaa, vain puhtaasti se, mitä hän itse sanoi itselleen olevansa kussakin tilanteessa.

Tutki itseäsi!

Tutki itseäsi!

Kaikilla elämän osa-alueilla

Onneksemme tämäkin ajatusmalli on ainakin tylpistettävissä. Itse olen huomannut sekä minussa, että asiakkaissani suorituskyvyn muutosta (ja ehkä tiettyä onnellisuuden lisääntymistä) pelkästään sen avulla, että kehittää asteittain omaa narratiiviaan. Kun puhut itsellesi kauniimmin ja keskityt onnistumisen mahdollisuuteen epäonnistumisen sijaan, todennäköisyytesi suoriutua paremmin työstä, koulusta, treenistä ja ihmissuhteiden kiemuroista on parempi. Sano itsellesi: 

”Minä olen sellainen ihminen, joka…”, ja valitsemasi positiivinen asia.

Jos mummoni sanoisi aina ennen treeniä:

”Minä olen tavallista voimakkaampi mummo”, miten luulisit hänen pärjäävän? Huonommin vai paremmin, kuin sanottuaan:

”Voi, kun liikunta on rankkaa, en minä jaksa”?

Aivan.

Kyse ei aina ole siitä, mikä on totta ja mikä ei, vaan miten me nostamme omaa onnellisuuden ja onnistumisen tasoa. Ainakin minua kiinnostaa kovasti keinot, joilla jokainen pystyy ottamaan omasta onnellisuudestaan vastuun ja konkreettisesti muuttaa kohtaloaan itselleen mieluisaan suuntaan.

Mitä sinä sanot itsellesi, mikä seisoo sinun ja tavoitteesi välillä?

 

Ihanaa joulun odotusta!

 

Video, josta inspiraation sain:

1494939673984.jpeg
Nopea olkapää- ja käsitreeni

Siitä on nyt oma aikansa, kun viimeksi olen kirjoittanut mitään treeniin liittyvää. Personal trainerina ei tätäkään puolta pitäisi unohtaa, joten koitin nyt tsempata ja rumpujen pärinän säestyksellä isken YouTubeen videon ja tänne liikelistan.

Olkapää- ja käsitreeni ei ole koskaan ollut minun vahvuuksiani ja siksi jäänyt helposti hieman takalistoa vähemmälle huomiolle. Olen kuitenkin viimeaikoina toitottanut sekä itselleni, että asiakkailleni teemaa heikkouksiin tutustuminen ja puuttuminen – joten on aika riepotella omia akilleen kantapäitä julkisesti ja pyöristää heikkouskuoppiani loivemmaksi.

Saanko siis esitellä hyvin nopean ja ehkä vähän tyttömäisen tassutreenin, jossa olkapää on pääosassa ja hauis+ojentaja ovat vain näön vuoksi mukana.

 

Lämmittely

1.     Pyöritys ja avaus kuminauhalla

2.     Sivuviparit hyvin kevyellä painolla herättämään olkapää töihin

3.     Kiertäjäkalvosimen lämmittely hyvin kevyellä painolla, jotta olkapää asettuisi paremmin ryhtiin

4.     Niskan takaa pystypunnerrus kepillä lisäämään liikkuvuutta ja herättämään olkapäätä vielä syvemmin

 

Treeni

1.     Pystypunnerrus käsipainoilla 4x10

2.     Face pull narukahvalla 4x12

3.     Sivuviparit 4x12

4.     Hauiskääntö vinopenkissä käsipainoilla 4x12

5.     A) Hauiskääntö levypainolla 4x15 B) Ranskalainen niskan takaa levypainolla 4x12

6.     Pystypunnerruspito tangolla 4xmax

 

Nauti!

Aino PapinniemiComment
Muutama sana karvaisesta rakkaudesta
ainopainniemisey

Listasin jokin aika sitten minulle ja yritykselleni tärkeitä arvoja esittelysivulleni (lue: Aino). Tämä sai alkunsa arvoihin ja tavoitteisiin liittyvästä tehtävästä, jota olen teettänyt viimeaikoina asiakkailleni sekä hiljattain vietetystä eläinten viikosta. Vastaanotin päähäni omasta mielestäni loistavan idean ja kerron kohta, minkä.

Olen lapsesta asti viihtynyt jos jonkinlaisten monijalkaisten kanssa. Eräs haaveeni olikin isona tulla eläinten suojelijaksi - mitä ikinä se tarkoittaisikaan. Joistain edellisistä teksteistäni joku voisi päätellä, että viihdyin karvaystävien kanssa pääsääntöisesti paremmin, kun ihmisten. Eläinhullusta lapsesta kasvoi eläinhullu aikuinen, joka häpeäkseen ei kuitenkaan lähtenyt konkreettisesti omin käsin pelastamaan luontokappaleita, vaan keskittyykin eristäytyneestä nuoruudesta huolimatta ihmisten elämän parantamiseen. 

12 -vuotias minä varmaan katsoisi nykyistä minua tältä osin kieroon, eikä antaisi anteeksi, jos unohtaisin kokonaan silloin määrtittämäni mission.

Loistava keksimäni ajatus liittyy nyt tähän teemaan ja on askel kohti lapsuuden unelmaa. Eläinten viikon alkupuolella selasin nettiä ja päädyin Suomen Eläinsuojeluyhdistysten liiton, SEY:n sivulle ja soitin sinne saman tien: haluan osallistua ja edes etäältä ojentaa auttavaa tassua. Syntyi ensimmäinen hyväntekeväisyyskampanjani. 

Verkkokaupassani on myynnissä Kotitreenisarjan kaikki kolme osaa. Ne maksavat naurettavan vähän: 24,50€ ja aion lahjoittaa jokaisesta myydystä ohjelman osasta 5€ SEY:lle koko marraskuun myynneistä. Toisin sanoen, jos ostat yhden ohjelman, lahjoitat käytännössä 5€, jos kaksi ohjelmaa, lahjoitat 10€ ja niin edelleen.

Voit ostaa ohjelmia myös joululahjaksi. Jos haluat niin tehdä, laita minulle viestiä sähköpostia osoitteeseen: aino.papinniemi@gmail.com

Koko marraskuun ajan aion siis laittaa silloin tällöin eläimiin liittyviä juttuja sinne tänne muistuttaakseni meitä kaikkia näiden upeiden ystävien, kesyjen ja villien sellaisten, olemassaolosta. 

Nyt siis pyydän sinua ystävällisesti kääntymään kauppani puoleen ja tukemaan osittain unelmaani, mutta ennen kaikkea niiden rohkeiden ihmisten toimintaa, jotka tekevät konkreettisesti asioita tehdäkseen maailmasta kaikille elollisille olennoille hyvän paikan elää. 

Minä menen rapsuttelemaan Sonnyn (10kk labradorinnoutajani) korvaa ja koitan kertoa teinikiukkuilevalle rakkaalle lupalle, että kaikilla eläimillä ei mene ihan yhtä hyvin, eikä SEY:lle lahjoittaminen ole hänen ruokarahoistaan pois.

Pyydän mitä nöyrimmin: auta minua auttamaan! 

1494939673984.jpeg
Aino PapinniemiComment
Älä kuuntele omaa kehoasi
Onko keho vain aivojen kuori?

Onko keho vain aivojen kuori?

Ennen, kun aloitin 19 vuotiaana salilla käymisen, en ymmärtänyt lainkaan parhaan lapsuudenystäväni puheita hänen omasta vartalostaan. Hän tunnisti aina, mikä paikka oli vähän jumissa, mistä johtuu ihon kukkiminen, vatsakipu, pirteä olo ja mikä kehon osa teki treenissä milloinkin töitä. Hänellä oli aina loistava käsitys ruoan ja treenin vaikutuksista omaan kroppaan ja oloon - oli oire ja oli diagnoosi. Kaikki tämä kuulosti minun korvaani usein ihan hötöltä, enkä ymmärtänyt lainkaan, voiko muka niin mikrotasolla oikeasti tuntemalla ymmärtää kehon toiminnasta jotain? Saatikka muuttaa sitä?

Eikö se nyt vaan riitä, että liikkuu?

Olen kuullut, etten ole ollut yksin tämän ajatusmallin kanssa. On olemassa ihmisiä, joille keho on lähinnä aivojen kuljetusväline, eikä niiden yhteyttä ymmärretä todellisen tiedostamisen tasolla. Sanomattakin selvää, että psykofyysinen eläin ihminen ei pääse täyteen potentiaaliinsa ilman sekä pään, että kehon huolehtimista: hyvällä fyysisellä kunnolla kun on suora yhteys myös aivojen toimintaan.

Nyt vuosia myöhemmin oman kehon tuntemus on tullut yhä vahvemmaksi osaksi valmennuksiani. Kysyn usein treenissä: ”Missä tuntuu ja miltä?”. Asiakassuhteen alussa saan (sekä aloittelijoilta, että kokeneemmilta) lähes aina osakseni hämmentyneen tai huvittuneen mulkaisun ja jonkun seuraavista vastauksista: ”Ei tunnu missään”, ”Tuntuu kaikkialla”, ”En tiedä”, ja/tai ”Ai pitäisikö minun miettiä sitäkin?”. 

Olen ajan kuluessa huomannut tämän urkkimisen oleellisuuden juuri näiden vastauksien takia. Treeni on vielä suhteellisen helppo ja konkreettinen asia käsittää, mutta auta armias, kun samaan soppaan ripotellaan ravinto, lepo ja stressin ja psyykeen vaikutus. Aivonsa ja kehonsa eritellyt tyyppi saattaa tässä kohtaa vaatia jonkin aikaa sulatella uuden elämän alkamista.

Treenissä selfie-lihas.

Treenissä selfie-lihas.

On tärkeää tajuta, kuinka pihalla on

Hyvin paljon käytetty lausahdus myös allekirjoittaneen toimesta: ”Kuuntele omaa kehoasi”, on siis itsetuntemuksen puuttuessa suhteellisen hataralla pohjalla. Mitä, jos se joka päivä tuntuu kertovan haluavansa kakkua sohvalta käsin ja koskaan ei tee mieli liikkua? Tai jos joka päivä tykitetään salilla, tykitetään töissä ja tykitetään parisuhteessa ilman lepoa… Voiko sellaisen kehon kuunteluun luottaa? 

Nyt päästäänkin otsikon karkeaan tokaisuun ja haluan jatkaa sitä seuraavasti: ”… ennen, kun puhut sen kieltä”. 

Se mitä tapahtuu, kun tulkitset kehon herkkää tai raivoisaakin viittomakieltä väärin, johtaa moninaisiin ongelmiin. Kroppa saattaa huitoa sanoen, että happi ei kulje, koska rintaranka ei liiku ja sinä vastaat: ”Ai Panadolia?”. Kuntosalilla tämä oman kehon väärin tai ei ollenkaan ymmärtäminen näkyy esimerkiksi siten, että tekniikat aiheuttavat enemmän haittaa, kuin hyötyä. Haitalla tarkoitan mm. kehittymättömyyttä, loukkaantumisia ja rasitusvammoja. Henkisellä tasolla voi tulla vastaan uupuminen, kun ei osata reagoida levon tarpeeseen ja syöty ravinto saattaa väsyttää energisoinnin sijaan.

Älä kuuntele kehoasi, ennen kun puhut sen kieltä. 

Pysytkö kärryillä?

Tarvitset tietyn määrän tietoa ja aikaa tutustua raajoihisi ennen, kun voit alkaa luottaa aivojen ja kehon kommunikointiin keskenään ja antaa sen vaikuttaa päätöksentekoon. Siinä kohtaa voi todella olla hyödyllistä palkata valmentaja tulkkaamaan vuoropuhelua. Onneksemme sekä pääkoppa, että keho on mahdollista ”rewire” eli kökösti suomennettuna ”uudelleen johdottaa”.

Tästä itsetuntemuksen syndroomastani saavat nauttia kaikki asiakkaani, kun huohotan heidän niskaan pistävillä haukan silmillä tuntemuksia kysellen. Haluan varmistaa, että jokainen oppii turvalliseen itsenäiseen liikuntaan, ymmärtää suorituskykynsä kummankin ääripään rajat ja löytää tavan keskustella ruhonsa kanssa hamaan loppuun saakka. Kun opit kehosi kielen perusteet, saat siitä tavoitteitasi palvelevan ystävän, et estettä onnellesi.

Seuraavaan kertaan!

PS: Koko marraskuun ajan on tiedossa minun ensimmäinen oma hyväntekeväisyyskampanjani! Aion lahjoittaa 5€ jokaisesta myydystä Kotitreenisarjan osasta Suomen Eläinsuojeluyhdistykselle SEY:lle. Kampanja kestää 1.11.-30.11. ja toivon, että mahdollisimman moni ajoittaisi ohjelmien ostamisen tuolle ajalle. Jännittävää!

 

Yksi syksyinen tarina kuolemasta

Muistan kävelleeni kännissä sisään Hietsun hautausmaan porteista mätien lehtien ja kylmän kosteuden tuoksuisessa syysillassa. Olin itkenyt ja hoiperrellut koko pitkän suoran Kampista Hietsuun, valmistautunut polvistumaan haudalle huutaen ikävääni, yksin yksinäisyyteen käpertyneenä. Pimeyden, kyynelien ja halvan viskin sumentanut katseeni harhaili uurnalehdossa ja itku yltyi entisestään. 

Enkä sinä iltana edes löytänyt koko hautaa, jonne isäni oli vuosi sitten laskettu.

IMG_3052.JPG

Nyt on kulunut viisi vuotta aamuisesta puhelinsoitosta, johon mielessäni edelleen silloin tällöin palaan:

”Onko äitisi kotona?”, äitipuoli kysyi langan päässä ja vastasin myöntävästi lukion kuvataidetöiden keskeltä.

”Mene hänen luokseen ja istu alas”, hän jatkoi ja minä kiiruhdin kurkku yhteen kuristuen, tietoisena siitä, että edellinen yö oli tehnyt jotain kamalaa.

”…Isäsi… He tekivät kaikkensa, mutta…”, kuulin äänen sanovan ja valahdin pahoinvoivana maahan. Huusin, kuten vuotta myöhemmin olin ajatellut huutavani haudalla. Seuraavasta kahdesta viikosta en muista paljoakaan.

Syöksyin varoittamatta riepottelevaan menetykseen, joka pitkän aikaa herätti minut keskellä yötä tyhjiöön sekoittaen käsitykseni painajaisen ja todellisuuden välillä. Tältäkö näyttää pimeän, vellovan meren pohjassa? En synkkyyden keskeltä erottanut edes omia äärirajojani, vaan lilluin hiljaisuudessa itselleni välillä kirkuen.

Pyysin miljoona kertaa henkeä pidätellen isältäni anteeksi, että en ollut hänelle parempi. Että olin vaikea, aiheutin päänvaivaa tahallani huomion kipeänä, en ehtinyt saamaan kouluja loppuun hänen ollessa luonani ja osoittaa hänelle, millaiseksi aikuiseksi aion kasvaa. Ja sitten heti perään sätin isääni siitä, että hän ei ollut elämässäni enemmän, että en saanut mahdollisuutta kertoa hänelle, mitä oikeasti tunnen. Että kaikki jäi kesken. 

Lohduttomia, sekavia, suunnattomia ja valottomia ajatuksia hukkuvalta teinitytöltä.

Joitakin viikkoja myöhemmin, sairaalassa ihotautiosastolla tietämättäni viimeistä kertaa maatessani koin olevani elämäni suurimmassa risteyksessä: lopetanko itse yrittämisen ja vaivun elävien kuolleiden kirjoihin vai onko aika elää täydempää elämää, kuin olen koskaan elänyt? Sain tästä ajatuksesta kipinää, joka leimahti onnekseni voimaksi. Uin aamun sarastuksessa meren pohjasta takaisin laivaan, jonka kurssin käänsin mutkitellen kohti nykyistä itseäni. Ensin haparoivin käsin ja nyt jo varmemmin.

Kun annoin itselleni vain kaksi vaihtoehtoa täydellisen tuhon ja mahdollisimman hyvän tavoittelun välillä, vastaukseni oli selkeä. Se oli se kohta, kun ymmärsin elämän jatkuvan ja koulun opettavan todella rankan kautta, mutta opettavan kuitenkin, jos sen itse osaan niin ottaa. Selviytymistila muuttui hitaasti haluksi kasvaa ihmisenä.

Isä ja minä Lontoossa.

Isä ja minä Lontoossa.

Rakkaan kuolema piteli minua kurkusta kiinni pinnan alla, kunnes en voinut muuta, kuin sopeutua ja kasvattaa kidukset. En ole varmaan vieläkään ehjä ja tulen aina kantamaan haamuja mukanani, mutta ainakin näin sen, että selviän. Hopeoituja reunuksia on vaikea nähdä kuolinsyytutkijan metallisella pöydällä makaavasta ruumiista, mutta olisiko mitään hyvää ilman tätä kaikkea kaikkea kauheaa?

Ei.

Perinnöksi isä jätti minulle jalanjäljet, jotka ovat aivan liian suuret täytettäväksi. Olen pitkään koettanut ahtautua niihin, mutta alan viimein tajuamaan, että työni on jättää omat jälkeni hänen rinnalleen. Olen kiitollinen, että saan elää tätä elämää näillä korteilla, mitä minulle on annettu.

Silti, olisitpa täällä.

 

Jarmo Papinniemen muistolle. Isälle, kenet vieläkin haluan nähdä nyökkäävän hymyillen ja hyväksyvästi kirjahyllyjen välistä lukuvalon alta. Tämä ikävä…

Riisuisitko kanssani kaiken?
Kuka olet kaikkien kerroksien alla?

Kuka olet kaikkien kerroksien alla?

Asetu peilin eteen ja katso näkyä päästä varpaisiin. Jää tuijottamaan silmiä ja katso niiden taakse. Ota mielessäsi pois jokainen vaate, lisäke, pidennetty ripsen kaari, implantti, titteli ja auton avaimet. Muista oma hiustesi väri, ihosi ilman lävistyksiä ja leimoja, kuka olet ilman parisuhdetta, lapsia, työtä ja saavutuksia. Jätä jäljelle vain se, kuka olet ilman mitään. Katso itseäsi uudestaan silmiin. Minkä arvoinen koet olevasi?

Työssäni minä kohtaan paljon ihmisiä: rikkaita ja köyhiä, miehiä ja naisia, laitettuja ja ei niin laitettuja, hyväkuntoisia ja huonokuntoisia, yksinäisiä ja sosiaalisia perhosia. Toisilla on enemmän suojavarustuksia elämää varten, kun toisilla. Osa rakastaa hautautua tavaroiden ja statuksen taakse piiloon ja osa luottaa enemmän ulkomuodon tärkeyteen, kuin sanojen. Joku uskoo, että jatkuva läpän heitto on hyvä maski totuudelle ja toinen kerää niin paljon ihmisiä ympärilleen, ettei näe omaa ihmisyyttään muiden ihmisten seasta.

Se, mikä isoa ellei jopa suurinta osaa ihmisiä yhdistää on se, että täysin henkisesti ja fyysisesti riisuttuna on epämukava olla. Vietämme paljon aikaa elämässämme piilottaaksemme vikojamme, uskotellaksemme muille, että kaikki on hyvin ja oikeastaan paremmin, kun muilla. Käärimme tyhmyyden niin viehättävään ulkoiseen pakettiin, että voimme olla vain hiljaa, eikä kukaan vaadi sen enempää. Kätkemme omaa epävarmuutta sarkasmin, syyttelyn tai vihan sekaan. 

Varjoissakin piilee kauneutta.

Varjoissakin piilee kauneutta.

Voi olla, että olen yksin, mutta minä ainakin olen joskus toivonut, että rikas titteliin nojautuva töykeä mies tai äärimmäisyyksiin itsensä laittanut nuori kaunotar ilman muita kehitettyjä ominaisuusksia joutuisi joskus kokemaan sen, mitä on olla ilman kaikkia näitä haalittuja ulkoisia tekijöitä. Miten luulet, että he suoriutuisivat sosiaalisissa tilanteissa silloin? Millainen kuva heistä jäisi? Mitä annettavaa heillä olisi? Mitä annettavaa sinulla olisi?

Kun mitään pakokeinoa ei ole, vain totuudelle jää tilaa. Jos et ole oikeasti tutustunut itseesi, kehittänyt kykyäsi ajatella, jalostanut itsetuntoasi riippumattomaksi ja varannut charmisi muuhun, kuin luonteenpiirteisiisi, ei ole ihme, että itsesi paljastaminen ahdistaa. Tämä pätee myös ihan tavallisiin ihmisiin ilman rahaa ja kauneusleikkauksia. Isoin osa asiakkaistani kouluikäisistä eläkeläisiin saakka tekee tätä samaa piiloleikkiä itsensä ja muun ihmiskunnan kanssa.

Itseensä satsaaminen ei ole riskisijoittamista

Kaiken menettäminen on mahdollista meidän jokaisen kohdalla. Sitä koetaan maailmassa jatkuvasti sairauksien, luonnonkatastrofien, taloudellisten tuhojen ja ehkä vähemmän dramaattisen itsensä etsimisen muodossa. En todellakaan tarkoita, että itsensä kehittämistä on tarkoitus harrastaa vain kauheimmat skenaariot mielessä, mutta on hyvä tiedostaa, että ne todella ovat osa tätä elämää ja mahdollisia myös sinulle.

Sinulla ei ole mitään hävittävää, kun pohdit, kuka sinä oikeasti olet ja miten voisit olla parempi. Voi ola tuskallista todeta, että osa elämän valinnoista on tehty väärin perustein ja oletkin kaikkien kerrosten alla vielä ihan raakile. Mutta se on täysin okei: iso osa ihmisistä eivät todella tee itsensä kehittämiseksi mitään. Koskaan. Sanovat vain hamaan loppuun saakka ”minä nyt olen vain tällainen” ja tyydytään siihen lisää peittoa vikojen päälle ladaten tai jopa muita ihmisiä omista vioista syyttäen.

Käännä valokeila sisääsi peilin sijaan.

Käännä valokeila sisääsi peilin sijaan.

En tiedä sinusta, mutta ainakin minä haluan oppia olemaan itsevarma ja kuin kotonani itsessäni oli minulla ulkoisia härpäkkeitä tai ei. Ajattelun muuttaminen vaatii ainakin ajan sijoittamista itseensä, mutta se maksaa itsensä moninkertaisena takaisin. Se ei jätä tilaa katkeruudelle, kateellisuudelle tai itsevihalle, vaan opettaa hyväksymistä ja pakottaa kehittymään.

Eikö olisikin mahtavaa tiputtaa kaikki kulissi ja kertoa kaikille, kuka sinä oikeasti olet? Tämäkin toki riippuu, millaiseen tilanteeseen olet itsesi nyt asettanut: mitä syvemmällä olet itsepetoksessa, sitä vaikeampi sieltä on kaivautua ylös.

Kun nyt ”pukeudut uudestaan”, koeta jättää pois ne asiat, joiden avulla et vain ilmaise itseäsi, vaan joiden taakse piiloudut ja joita käytät luonteesi peittona. Katso, millainen paketti sinulle jää käteen, ota jokin heikkoutesi tarkasteluun ja lähde miettimään, miten saisit sitä purettua. Yksi pieni asia kerrallaan ratkaise mysteeri sisälläsi. Tutustu kaveriin, joka voisit olla.

1494939673984.jpeg

PS: Älä jää ongelmiesi kanssa yksin, vaan pyydä apua läheisiltä tai jopa valmentajalta. Tie itsensä ymmärtämiseen ei ole helppo ja on ainakin minulla vielä ihan kesken. Mutta ai että, kun niitä onnistumisia tulee…

Kuvat: Aleksi Ahokas

Aino Papinniemi Comments
Kun kuntosalille meno jännittää – 6 vinkkiä + video!

Mitä on rohkeus-1.jpg

”En ole varma, uskallanko vielä tulla salille yksin”,  asiakkaani sanoo ja yritän katsoa ymmärtäväisenä takaisin. Sanon, että ei se mitään haittaa, mutta samalla mietin kuumeisesti, kuinka auttaa tilannetta.  Olisihan se tietenkin ok, jos joku haluaa käydä kaikki treenikertansa viikossa minun kanssani, mutta siinä tulee ensin talous vastaan ja moraalisesti työni olisi silloin jokseenkin hyödytöntä.

Pointtina on kuitenkin opettaa ihmisiä niin, että he tulevat muun muassa juuri treenaamisessa paremmiksi, eivätkä ole enää aloittelijoita tietyn pisteen jälkeen. Myös lähes jokaisen toivomat tulokset jäävät saamatta, jos rohkeuden puute astuu tekemisen tielle, mikä ei ainakaan motivoi ihmistä jatkamaan itsestään huolta pitämistä.

Mistä sitä rohkeutta sitten yhtäkkiä ammennetaan?

Todellisuudessa yksin treenaamisen pelko on hyvin yleinen vaiva. Kun kysyn syytä jännitykseen, takaisin kuuluu useimmiten sama varpaisiin tuijotteleva vastaus: ”Noh… pelkään, että teen jotain väärin ja minulle nauretaan”. Muita syitä voivat olla esimerkiksi itsensä rikkomisen pelko tai sosiaaliset paineet.

Eri persoonille toimivat tietenkin vähän eri keinot, mutta olen kokenut työssäni tietyt seikat suhteellisen yleispäteviksi. Alla on lista näistä vaikuttajista, jotka suosittelen käymään ajatuksella läpi:

1.     Jos et ole palkannut ammattilaista ja sinua jännittää mennä, suosittelen tekemään sen tässä vaiheessa. Hyvä PT kertoo sinulle mitä pitää tehdä ja miten, jolloin huomattava määrä painetta ja empimistä karsiutuu pois. Pääset heti oikeisiin tekniikoihin kiinni ja suojelet näin itseäsi loukkaantumisilta ja muilta päänvaivoilta.

2.     Jos sinulla on PT, mutta silti tutisuttaa (tai jos ei ole mahdollisuutta ottaa PT:tä), tee itsellesi selväksi, mikä yksin treenaamisessa erityisesti jännittää. Tiedostaminen auttaa pureutumaan oikeaan ongelmaan, eikä tunne ole niin epämääräinen. ”Kaikki”, tai ”Minua pelottaa treenata yksin”, ei nyt käy. Keskity kysymykseen MIKSI?

3.     Kun olet saanut selville, mikä syy on pohdi, mikä juuri siihen ongelmaan auttaisi. Jos pelkäät esimerkiksi tekeväsi jotain väärin, ota itsellesi yksinkertainen yksi- tai kaksijakoinen treeniohjelma ja opettele sen liikkeet kunnolla. Sinun ei tarvitse osata kaikkia salin laitteita heti!

4.     Muista, että jokainen tyyppi on ollut aloittelija joskus. On ok tehdä virheitä ja kysyä apua. Moni, jotka ovat käyneet kymmeniä vuosia salilla tekevät liikkeitä edelleen päin prinkkalaa, mutta eivät ole siitä moksiskaan! Okei, se ei ehkä ole ihan fiksua, mutta jos he kehtaavat, kehtaat sinäkin.

5.     Keskity omaan itseesi, älä muihin. Tämä on helpommin tietenkin sanottu, kuin tehty, mutta palkitsee kyllä varmasti niin kuntosalilla, kuin muutenkin. Kuntosali on paikka, jonne saa mennä pitämään huolta itsestään parhaaksi näkemällään tavalla ja ei ole vain yhtä oikeaa tapaa treenata.

6.     Aika auttaa. Jo ensimmäisen muutaman kerran jälkeen saatat huomata, miten homma helpottuu himppunen kerrallaan. Tämä tietenkin tarkoittaa, että sinun on uskallettava mennä ensimmäinen muutama kerta itsekseen, johon toiminee muut mainitsemani keinot ja ajattelumallit.

Mitä mieltä sinä olet? Minkä koet auttavan kuntosalijännitykseen, oletko ehkä itse kokenut sitä myös tai kamppailetko parhaillaan asian kanssa?

Loppukevennyksenä karvalapseni Sonny kertoo, mitä on rohkeus: